Pikavisiitti Vienan Karjalaan. Osa 2 Uhtua

Röhöstä on Tiltun tie…

…Se vie Uhtuan ruokatavarakauppaan.

Samaa rytkytystä Paanajärveltä Pääjärvelle, jossa täydennettiin ruoka-ja juomavarastoa. Kauppoja taajamassa on useita ja paikallisessa Sperbankin konttorissa saa hoidettua rahanvaihdon.

Pääjärveltä lähdettiin itään reikäistä ja monttuista asfalttitietä pitkin. Ajeltiin Tungozeroon, jossa fundeerattiin käydäänkö katsomassa missä kuosissa Kiestinki on nykyisin. Päätettiin kuitenkin kurvata etelään kohti Uhtuata.

Laulun sanoin: “Röhöstä on Tiltun tie. Se murasena kurasena Uhtualle vie.” Röhössä oli vain järvi paikallaan. Kylästä ei ollut jäljellä mitään. Näitä alasajettuja karjalaiskyliähän seudulta löytyy – tai paremminkin ei löydy – useita.

15 kilometriä ennen Uhtuaa etenemisemme pysähtyi – aivan kuten maanmiehillämme liki 80 vuotta sitten. Tämän pienen joen kohdalle pysähtyi suomalaisten eteneminen elokuussa 1941. Kukkulalla juoksuhautojen ja pesäkkeiden keskellä on neuvostomuistomerkki, josta voi päätellä, että näillä sijoilla harjoitettiin asemasotaa tuosta elokuusta 1941 aina syyskuulle 1944. Maastot ja näkymät ovat nykyisin puuston peitossa, mutta jonkinlaisen käsityksen sota-ajan maisemista pystyy hahmottamaan.

Tähän pysähtyi “saksalaisfasistien” maahantunkeutumisinvaasio.

Uhtua tai Kalevala, jolla nimellä se Venäjällä kykyisin tunnetaan, on noin 4000 asukkaan pikkukaupunki. Taajama sijaitsee kauniin Keski-Kuittijärven rannalla. Kaupunki on rakentunut kahden pääulitsan molemmille puolin eli Lenina- ja Sovetskajakatujen ympäristöön. Reunamilla rakennukset ovat enemmän tai vähemmän rähjäisessä kunnossa olevia pientaloja, mutta pääkatujen varrella on joitakin kaksikerroksisia puutaloja ja neuvostoaikaisia matalia kerrostalojakin. Etenkin lännen suunnassa on kanavan takana nähtävissä perinteiseen tapaan rantatörmälle rakennettuja karjalasitaloja. Idän suunnassa on nätti hiekkaranta. Positiivisena havaintona, että täällä kukaan ei ole tyrkyttämässä aurinkotuoleja vuokralle.

Bongasimme järven rannassa sijaitsevan hotelli Weltin, josta onnistuimme saamaan viimeisen vapaana olleen kahden hengen huoneen, jossa myös suihku oli. En lähde arvaamaan monenko tähden tai kuun hotelli kyseessä oli, mutta ihan kodikkaalta ja uudehkolta se tuntui. Uhtualta tuskin parempaa majapaikkaa löytää. Lähistöllä oleva Sampo-hotelli, kun on rakennettu jo viime vuosituhannen puolella. Kakkoskerroksen huoneesta oli vielä erinomainen näköala Keski-Kuittijärvelle ja ilmastointikin pelasi, kun laittoi akkunan selälleen. Kahden hengen huoneen hinta oli 2400 rupelia eli vajaat 40 euroa. Ei tullut mieleen tingata. Alakerrassa oli viikinkimeiningeillä stailattu ravintola-baari, jossa tarjottiin niin illallista kuin aamiaistakin. Illallinen kustansi 300 ruplaa eli viitisen ecua ja sisälsi ainakin borssikeiton ja jonkin sortin liha-annoksen. Hyvää oli. Aamiainen irtosi parilla sadalla ruplalla eli kolmella eurolla. Tarjolla oli erinomaista puuroa ja lämmintä piirakkaa. Palvelu oli hyvää ja respassa myös suomenkielistä – ja venäjänkielellähän pärjää itänaapurissa aina. Ravintolan kesätarjoilijana ollut opiskelijatyttö ei suomen sanaa puhunut. Taito taitaa olla vain varttuneempien hallussa nykyisin.

Guljailtiin illalla muutaman baltikan jälkeen rehvakkaasti keskustaan. Monenlaista pientä putiikkia ja museota pääraitinvarrella näytti olevan ja yksi ihan kinkerikondiksessakin oleva pytinki pääkatujen risteyksessä. Jälkikäteen totesin, että tuo komea rakennus oli ns. Mobergin talo, joka oli vielä joitakin vuosia sitten samassa rappiotilassa kuin useimmat muutkin keskustan puutalot. Googlen katunäkymässäkin rakennus on juuri remonttityömaana ja julkisivun kyltistä voi todeta, että hanke on taas jonkin sortin EU-Suomi-rahoitteinen. Kuinkas muutenkaan.

Jostakin selittämättömästä syystä emme onnistuneet havaitsemaan kylän ainoaa iltabaaria (Cafe Ujut), vaikka olimme noin kymmenen metrin päässä sen uksesta. Tällaista ei olisi nuorempana päässyt tapahtumaan. Huitaisimme siis iltabaltikat Weltin viikinkibaarissa. Hotellissa yöpynyt kuopiolainen motoristipariskunta tiesi kertoa, että iltasella oli muitakin suomalaisia käynyt huoneita kyselemässä. Kannattanee Uhtualle menijöiden tehdä huonevaraukset etukäteen kun kysyntää näyttää olevan ja hotellit kohtuullisen pieniä. Weltissäkin vain vajaat 20 huonetta. Nämäkin motoristit olivat Murmanskiin ja edelleen Norjan puolelle menossa – aivan kuten Paanajärven pikataipaleella tapaamamme rantaruotsalaiset motoristit. Luovutimme Kantalahteen suuntaville kuopiolaisille 10 kpl kastematoja.

Hyvin nukutun yön ja aamiaisen jälkeen kävimme vielä ihmettelemässä Kuittijärveen edettyä kanavaa ja Lönnrotin mäntyä, jota paikkakunnalla nähtävyytenä pidetään. Kyseessä on kelotorso, jonka luona Lönnrot on kuulemma ylöskirjannut kalevalaisia runoja. Karjala-matkaoppaan mukaan “surkea kuiva runko” on siirretty paikalle muualta. Siltä se vähän tai oikeastaan enemmän näyttikin.

Siellä täällä katukuvassa ja rakennusten julkisivuissakin näkyi kalevalaisia kylttejä, joissa oli suomen/karjanlankielistä tekstiä. Olipa jotkin katukyltitkin suomenkielellä. Kovin olivat vain haalistuneita ja rispaantuneita. Pahoin pelkään, että 10-20 vuoden päästä niistäkään ei ole kuin muistot jäljellä. Uhtua-Kalevala on venäläis-karjalainen pikkukaupunki, jolla olisi hyvät mahdollisuudet saada tuloja ja elinkeinoa suomalaisilta matkailijoilta. Mutta kun liikenneyhteydet ovat kehitysmaatasoa ja ne hiemankin kiinnostavat nähtävyydet ja rakennukset rapistuvat ilman EU-tukea, niin tällä menolla minkäänlaista matkailubuumia tuskin on odotettavissa.

Sitten kohti reissun loppuosuutta eli katse Vuonniseen ja Vuokkiniemeen. Siitä trilogian viimeisessä eli osassa n:o 3.