Tag: Kutsunnat

Kirkonmäeltä ja hieman muualtakin

Viikolla järjestettiin kolmena päivänä Nurmijärvelläkin kutsuntatilaisuudet. Paikkana Kirkonkylän seurakuntakeksus. Sain pitää kunnan tervehdyspuheen tiistaiaamuna heti ensimmäisenä kutsuntapäivänä. Seuraavina aamuina tervehdyksen nurmijärveläisille kutsuntaan osallituville nuorille kävivät esittämässä kunnanvaltuuston puheenjohtaja Riikka Raekannas ja kunnanhallituksen jäsen Hannu Lakee. Niinä kertoina, kun olen osallistunut, niin seurakunnan tervehdyksen on tuonut aina kirkkoherra Ari Tuhkanen. Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta, kun sain tilaisuuden käydä kutsuntatilaisuudessa. Tehtävä on aina yhtä mieluinen. Se ensimmäinen kutsuntatilaisuuteni oli muuten – kuten seurakuntasalissakin mainitsin – tarkalleen 43 vuotta sitten. Se pidettiin Oulussa Raatinsaaren vanhalla seurakuntatalolla. En muista kuka toi tuolloin kaupungin tervehdyksen tilaisuuteen.

Kirkonmäeltä lähetti terveisiä myös pitkäaikainen kunnan luottamushenkilö ja puoluekamraattini Markku Jalava. Markun kanssa olimme useita vuosia samaan aikaan kunnanvaltuutettuna ja kunnanhallituksenkin jäseninä. Toimimme myös samassa kokoomuksen paikallisyhdistyksessä. Kunnallisia luottamustoimiakin merkittävämmän uran Markku on tehnyt seurakunnassa – niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Markku on nyt kirjoittanut elämänkertansa “Kirkonmäeltä katsoen – Elämää, työtä ja luottamustehtäviä 1950 -2025”. Teksti on ammatti-ihmisen kirjoittamaa ja mielenkiintoista. Teos on lainattavissa Nurmijärven pääkirjastosta.

Ensi viikko on koulujen syysvapaan vuoksi vapaata kunnan kokouksista, mutta seuraavalla viikolla pääsemmekin sitä painavimpien asioiden kimppuun. Kunnanhallitus aloittaa maanantaina 20.10. vuoden 2026 talousarvion käsittelyn. Kunnanjohtaja on ilmoittanut esittävänsä tulevan vuoden talousarvioon 0,4 prosenttiyksikön korotusta kuntaveroon ja 1,7 prosenttiyksikön korotusta rakentamattomien rakennuspaikkojen verotukseen. Veronkorotusesitykseen kunnanjohtaja on päätynyt poliittista ilmapiiriä tunnusteltuaan. Nähtäväksi jää saammeko jatkossa nykyisen Nurmijärvi-barometrin lisäksi myös Poliittisen ilmapiiri -barometrin. Veronkorotukset tulevat olemaan todennäköisesti eniten keskustelua herättävä osa talousarviota. Itse olen nähnyt tähän asti veronkorotukset turhan helppona ratkaisuna ja pitänyt tarpeellisena ja välttämättömänä myös muiden ratkaisujen hakemista. Se ei ole koskaan helppoa ja kivutonta, mutta edellinen kestävän talouden tarkastelu toi kuntaan yli 5 miljoonan euron vuosittaiset menosäästöt. Rakentamattomien rakennuspaikkojen veronkorotusta juuri nykyisen kaltaisessa rakentamisen aallonpohjassa olen aiemminkin vastustanut. Kun rakentaminen on täydellisessä syväjäässä, niin rakentamattomia tontteja ei saa liikkeelle, vaikka halujakin olisi – ei edes raippaverolla. Kysyntää ei ole ja rahoituksenkin saaminen tässä markkinatilanteessa on äärimmäisen vaikeaa – jos yleensäkään mahdollista kaikille. Rakennuspaikan veronkorotuksella ei pusketa yhtä ainutta rakennushanketta käyntiin, vaan päinvastoin vaikeutetaan entisestään kiinteistönomistajien tilannetta. Rakentamattoman rakennuspaikan kiinteistöveron nostolle oikea aika on silloin, kun markkina vetää ja tontin omistajilla on realistiset mahdollisuudet harkita käynnistääkö hankkeen vai maksaako tontista korkeampaa kiinteistöveroa.

Ilmoittauduin jälleen ehdolle OP Uusimaan edustajistovaaliin, joka pidetään marraskuussa. Olen ehdolla Keski-Uudenmaan vaalipiirissä (Hyvinkää, Nurmijärvi, Järvenpää, Tuusula, Kerava) numerolla 694. Vaalipiiristä valitaan 17 jäsentä edustajistoon. Läpimenokynnys on siis tällä kertaa varsin korkealla – ääniä tarvittaneen huomattavasti aiempia vaaleja enemmän. Olen ollut edustajiston jäsenenä vuodesta 2017 ja kokenut tehtävän mielenkiintoisena ja merkityksellisenä. Vaikka edustajisto käyttää päätäntävaltaa pääasiassa ns. sääntömääräisissä asioissa, niin esimerkiksi fuusiotilanteissa edustajiston merkitys ja päätäntävalta on ratkaiseva.

Kutsuntakeikka

Tämän vuoden kutsuntatilaisuudet Nurmijärvellä pidettiin kuluneella viikolla kolmena päivänä. Kuhunkin tilaisuuteen oli kutsuttu yli 100 ikäluokan 2003 nuorta nurmijärveläistä ja kussakin tilaisuudessa oli yksi kunnanhallituksen edustaja tuomassa kunnan tervehdyksen tilaisuuteen. Olin siten keskiviikkoaamuna 13.10. Nurmijärven seurakuntakeskuksessa.

Samaisena aamuna kaivoin esille muistia ja muistoja virittääkseni sotilaspassini ja totesin oman kutsuntatilaisuuden olleen melkein päivälleen 40 vuotta aiemmin. Yritin herätellä edes joitain muistikuvia tapahtumasta, mutta hädin tuskin pääsin vainulle, missä tuo neljän vuosikymmenen takainen kutsuntatilaisuus oli pidetty.

Keskiviikkoisen tervehdyspuheen kestoksi oli määritetty pari minuuttia ja siinä ilmeisen hyvin myös pysyin. Totesin, että kun omasta palvelusajasta on noinkin monta vuosikymmentä vierähtänyt, niin neuvot eivät välttämättä ole enää kovin valideja. Sen totesin, että varusmiespalveluksesta kukaan ei selviä yksin. Varusmiesaika – jos mikä – edellyttää kykyä toimia ryhmänä, osana porukkaa. Kykyä ottaa vastuuta itsensä lisäksi myös muista.

Kirjoitin syksyllä pyynnöstä paikallislehteen lapsuusvuosistani. Palailin tuolloin muistoissani 60- ja 70-luvun Oulun Alppilaan ja Iskoon. Mietin silloin kuinka lähellä sotavuodet olivat lapsuusaikaani ja kuinka ne näkyivät ja kuuluivat jokapäiväisessä elämässä tuolloin parikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Nykyperspektiivillä “20 vuotta sitten” tarkoittaa vuotta 2001 ja sehän oli ihan vastíkään. Sota-ajan läheisyyttä korosti 60-luvun asuinympäristömme, joka oli vanhaa saksalaisten kasarmialuetta – Oulun Pikku-Berliiniä. Lähimetsät olivat täynnä vanhojen kasarmien perustuksia, autokorjaamon rasvamonttuja, harjoitusalueen juoksuhautoja ja komeimpana Alppilan korkeimmalla kohtaa saksalaisten rakentama hieno tirolilaistyylinen upseerikerho. Alppijääkäreitä kun olivat nämä aseveljet. Olipa jäljellä muutamia vanhoja saksalaisten parakkejakin, joissa asui oululaista työväkeä. Hietasaaren Vaakunakylä oli tuolloin vielä täynnä noita sota-ajan pikkuparakkeja. Lapsuuskesinä alueella näkyi hienoja autoja saksalaisissa rekistereissä. Pikku-Berliinin entiset asukkaat kävivät kesälomalla katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja. 50-luvulla alueelle rakennettiin myös rintamamiestaloja ja meidänkin naapuri-isännät olivat käytännössä kaikki sotaveteraaneja ja sotainvalideja. Ympäristössä oli monia herätteitä muistuttamassa vain parin vuosikymmenen takaisesta poikkeusajasta.

Lyhyessä kutsuntatilaisuuden puheessani totesin, että mitä enemmän kuluu aikaa sotavuosista, sitä enemmän otamme rauhantilan itsestään selvyytenä – ikuisesti vakiintuneena olotilana. Näinhän ei ole. Meidän on tehtävä jatkuvasti työtä turvataksemme nykyinen rauhantila. Jos jotakin voi tulevaisuudelta toivoa niin sitä, että omien lasten ei tarvitse kokea samanlaisia aikoja kuin heidän isovanhempansa. Oma ikäluokkani ja hieman vanhemmat kun ovat vanhinta ikäluokkaa, joka on saanut elää koko elämänsä rauhan vallitessa.

Puheiden jälkeen joimme Puolustusvoimain edustajan ja kirkkoherran ynnä kahden poliisihenkilön kanssa sumpit. Oli oikein mukava rupattelutuokio. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun tervehdin ylintä upseeria rouva majuriksi.