Kutsuntakeikka

Tämän vuoden kutsuntatilaisuudet Nurmijärvellä pidettiin kuluneella viikolla kolmena päivänä. Kuhunkin tilaisuuteen oli kutsuttu yli 100 ikäluokan 2003 nuorta nurmijärveläistä ja kussakin tilaisuudessa oli yksi kunnanhallituksen edustaja tuomassa kunnan tervehdyksen tilaisuuteen. Olin siten keskiviikkoaamuna 13.10. Nurmijärven seurakuntakeskuksessa.

Samaisena aamuna kaivoin esille muistia ja muistoja virittääkseni sotilaspassini ja totesin oman kutsuntatilaisuuden olleen melkein päivälleen 40 vuotta aiemmin. Yritin herätellä edes joitain muistikuvia tapahtumasta, mutta hädin tuskin pääsin vainulle, missä tuo neljän vuosikymmenen takainen kutsuntatilaisuus oli pidetty.

Keskiviikkoisen tervehdyspuheen kestoksi oli määritetty pari minuuttia ja siinä ilmeisen hyvin myös pysyin. Totesin, että kun omasta palvelusajasta on noinkin monta vuosikymmentä vierähtänyt, niin neuvot eivät välttämättä ole enää kovin valideja. Sen totesin, että varusmiespalveluksesta kukaan ei selviä yksin. Varusmiesaika – jos mikä – edellyttää kykyä toimia ryhmänä, osana porukkaa. Kykyä ottaa vastuuta itsensä lisäksi myös muista.

Kirjoitin syksyllä pyynnöstä paikallislehteen lapsuusvuosistani. Palailin tuolloin muistoissani 60- ja 70-luvun Oulun Alppilaan ja Iskoon. Mietin silloin kuinka lähellä sotavuodet olivat lapsuusaikaani ja kuinka ne näkyivät ja kuuluivat jokapäiväisessä elämässä tuolloin parikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Nykyperspektiivillä “20 vuotta sitten” tarkoittaa vuotta 2001 ja sehän oli ihan vastíkään. Sota-ajan läheisyyttä korosti 60-luvun asuinympäristömme, joka oli vanhaa saksalaisten kasarmialuetta – Oulun Pikku-Berliiniä. Lähimetsät olivat täynnä vanhojen kasarmien perustuksia, autokorjaamon rasvamonttuja, harjoitusalueen juoksuhautoja ja komeimpana Alppilan korkeimmalla kohtaa saksalaisten rakentama hieno tirolilaistyylinen upseerikerho. Alppijääkäreitä kun olivat nämä aseveljet. Olipa jäljellä muutamia vanhoja saksalaisten parakkejakin, joissa asui oululaista työväkeä. Hietasaaren Vaakunakylä oli tuolloin vielä täynnä noita sota-ajan pikkuparakkeja. Lapsuuskesinä alueella näkyi hienoja autoja saksalaisissa rekistereissä. Pikku-Berliinin entiset asukkaat kävivät kesälomalla katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja. 50-luvulla alueelle rakennettiin myös rintamamiestaloja ja meidänkin naapuri-isännät olivat käytännössä kaikki sotaveteraaneja ja sotainvalideja. Ympäristössä oli monia herätteitä muistuttamassa vain parin vuosikymmenen takaisesta poikkeusajasta.

Lyhyessä kutsuntatilaisuuden puheessani totesin, että mitä enemmän kuluu aikaa sotavuosista, sitä enemmän otamme rauhantilan itsestään selvyytenä – ikuisesti vakiintuneena olotilana. Näinhän ei ole. Meidän on tehtävä jatkuvasti työtä turvataksemme nykyinen rauhantila. Jos jotakin voi tulevaisuudelta toivoa niin sitä, että omien lasten ei tarvitse kokea samanlaisia aikoja kuin heidän isovanhempansa. Oma ikäluokkani ja hieman vanhemmat kun ovat vanhinta ikäluokkaa, joka on saanut elää koko elämänsä rauhan vallitessa.

Puheiden jälkeen joimme Puolustusvoimain edustajan ja kirkkoherran ynnä kahden poliisihenkilön kanssa sumpit. Oli oikein mukava rupattelutuokio. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun tervehdin ylintä upseeria rouva majuriksi.

Marjatan poika – paluu poikavuosiin

MaPo.jpg

Silloin tällöin olen blogiini kirjoittanut muutaman rivin jostakin vaikutuksen tehneestä kirjasta. Milloin mistäkin syystä. Lukaisin nyt Kauko Röyhkän muistelmien tuoreen ykkösosan “Marjatan poika”, joka kertoo kirjailija-muusikon poikavuosista 1960-70-lukujen Oulussa ja Pellossa.

Oli erikoinen lukukokemus. Kuin aikamatka omien poikavuosien Ouluun. Jokainen miljöökuvaus Oulusta, jopa yksittäiset rakennukset – ravintoloista puhumattakaan – ovat tuttuja omista kulkemisista ja touhuista Oulun vuosilta. Sivu sivulta tunkee eteen tuttuja nimiä ja hahmoja vuosikymmenten takaa Tuirasta, Välivainiolta, Puolivälinkankaalta, Alppilasta. Henkilöitä, joita ei välttämättä paremmin tuntenut, mutta jotka aikoinaan tiesi ja tunnisti – ja joista osan oli jo täysin unohtanut. Monien tyyppien oikeaa nimeä en tosin tiennyt edes penskavuosina – vain pelkän “lempinimen”. Jos niitä yleensä lempinimiksi voi kutsua. Monesti lisänimi tuntui pikemminkin piruilunimeltä. Yhdeltä sivulta pomppaa eteen Rukivehrin luokkakaverin isoveli, joka tekee hakukeikkoja pitkäripaiseen. Nakkipottu on “Lyhyt, erittäin ruma jätkä, joka pitää paksupohjaisia, sähkölaitoksen suosittelemia muotikenkiä”. Piru vie, taidanpa tämänkin tyypin muistaa. Kyseessä täytyy olla Makkara ja hänen pikkuveljensä Nakki.

Kun samaa koulua kirjailijan kanssa kävimme – minä tosin kolme luokkaa alempana, niin valtaosa muistelmissa mainituista opettajistakin on luonnollisesti tuttuja. Ansaittua huomiota saa lukiomme rehtori ja äidinkielen opettaja Juhani Aarni, joka minunkin ainekirjoitukset säännönmukaisesti ja kannustavasti ääneen luokalle luki. Ja jonka nyt muistan syvästi hämmästyneen ja närkästyneen, kun olin yhdessä ainekirjoitelmassa maininnut “sosiaalidemokraattisen” puolueen. Kaikenlaista detaljiikkaa sitä ihminen kovalevylleen tallentaakin. Aarnin tapasin ohimennen vuosia jälkeen päin oululaisessa ravintolassa. Jäi mieleen, että hän kysyi, mitä minusta on tullut, kun “kaveri ei muuta kuin piirteli kaiket tunnit”. En muista mitä vastasin. Ehkä ihmettelin itsekin, että insinöörioppilas.

Myös toinen hieno ihminen, kuvaamataidon opettajamme Anna-Maija Mäki, mainitaan muistelmissa useaan otteeseen. Anna-Maija vei luokkamme kyläilemään Röyhkän mainitsemaan kulttuurikotiinsa. Kaukolle jäi mieleen Egyptistä peräisin oleva puinen naisfiguuri. Minulle pikkuruinen Hugo Simbergin etsaus tai muu grafiikka ja Varsitien naapurimme, taiteilija Martti Mäen, suurikokoinen maalaus, joka oli kymmenien muiden taideteosten joukossa olohuoneen seinällä. Muistan kuinka Anna-Maija osoitti teoksen kulmassa olevia outoja värillisiä viivoja ja kertoi niiden olevan viimeisin jäänne Martin kineettiseltä kaudelta. Mäen kineettinen kausi on minulle edelleenkin tätä päivää. Työhuoneeni seinällä vaikuttaa Tikkukaramelli-niminen teos vuodelta 1969. Se on ilmeisesti taiteilijan antamaa vastiketta jostain Kauko-isäni tekemästä palveluksesta. Isä-ukko teki mm. raamit Martti Mäen Oulun kaupunginteatterin isoon ja moniosaiseen Metamorfoosi-nimiseen teokseen. Koskapa osoitin innokkuutta ja jonkinlaista lahjakkuuttakin kuvaamataiteisiin ja piirtelemiseen, Anna-Maija järjesti minulle abivuonna pienen kuvitustoimeksiannon. Piirsin tussilla kannen julkaisuun nimeltä “Tietoja Oulun yliopiston luonnontieteellisestä tiedekunnasta lukuvuonna 1980-1981”. Muistan A-M:n tyrmistyksen, kun olin hölmöyksissäni jättänyt signeeraamatta tuotokseni, enkä ollut luomustani hänelle etukäteen näyttänyt. Hölmöilyt jäävät parhaiten mieleen.

Muistelmien ykkösosa päättyy ensimmäisen kirjan ja ensimmäisen levyn julkaisemiseen 80-luvun alussa. Toista osaa odotellessa. Se tuo mieleen taatusti uusia omiakin muistikuvia tapahtumarikkailta 80-luvun opiskeluvuosilta. 

Suomen Kuvalehdessä näyttää olevan Tero Alankon kirjoittama arvostelu “Marjatan pojasta”. Kirja saa kritiikkiä siitä, että se ei tarjoa yllätyksiä ja pitäytyy totuudessa.

Niin – muistelmien tarkoitus on mielestäni muisteleminen ja siihen ajauduin itsekin vahvasti lukiessani.