Kutsuntakeikka

Tämän vuoden kutsuntatilaisuudet Nurmijärvellä pidettiin kuluneella viikolla kolmena päivänä. Kuhunkin tilaisuuteen oli kutsuttu yli 100 ikäluokan 2003 nuorta nurmijärveläistä ja kussakin tilaisuudessa oli yksi kunnanhallituksen edustaja tuomassa kunnan tervehdyksen tilaisuuteen. Olin siten keskiviikkoaamuna 13.10. Nurmijärven seurakuntakeskuksessa.

Samaisena aamuna kaivoin esille muistia ja muistoja virittääkseni sotilaspassini ja totesin oman kutsuntatilaisuuden olleen melkein päivälleen 40 vuotta aiemmin. Yritin herätellä edes joitain muistikuvia tapahtumasta, mutta hädin tuskin pääsin vainulle, missä tuo neljän vuosikymmenen takainen kutsuntatilaisuus oli pidetty.

Keskiviikkoisen tervehdyspuheen kestoksi oli määritetty pari minuuttia ja siinä ilmeisen hyvin myös pysyin. Totesin, että kun omasta palvelusajasta on noinkin monta vuosikymmentä vierähtänyt, niin neuvot eivät välttämättä ole enää kovin valideja. Sen totesin, että varusmiespalveluksesta kukaan ei selviä yksin. Varusmiesaika – jos mikä – edellyttää kykyä toimia ryhmänä, osana porukkaa. Kykyä ottaa vastuuta itsensä lisäksi myös muista.

Kirjoitin syksyllä pyynnöstä paikallislehteen lapsuusvuosistani. Palailin tuolloin muistoissani 60- ja 70-luvun Oulun Alppilaan ja Iskoon. Mietin silloin kuinka lähellä sotavuodet olivat lapsuusaikaani ja kuinka ne näkyivät ja kuuluivat jokapäiväisessä elämässä tuolloin parikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Nykyperspektiivillä “20 vuotta sitten” tarkoittaa vuotta 2001 ja sehän oli ihan vastíkään. Sota-ajan läheisyyttä korosti 60-luvun asuinympäristömme, joka oli vanhaa saksalaisten kasarmialuetta – Oulun Pikku-Berliiniä. Lähimetsät olivat täynnä vanhojen kasarmien perustuksia, autokorjaamon rasvamonttuja, harjoitusalueen juoksuhautoja ja komeimpana Alppilan korkeimmalla kohtaa saksalaisten rakentama hieno tirolilaistyylinen upseerikerho. Alppijääkäreitä kun olivat nämä aseveljet. Olipa jäljellä muutamia vanhoja saksalaisten parakkejakin, joissa asui oululaista työväkeä. Hietasaaren Vaakunakylä oli tuolloin vielä täynnä noita sota-ajan pikkuparakkeja. Lapsuuskesinä alueella näkyi hienoja autoja saksalaisissa rekistereissä. Pikku-Berliinin entiset asukkaat kävivät kesälomalla katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja. 50-luvulla alueelle rakennettiin myös rintamamiestaloja ja meidänkin naapuri-isännät olivat käytännössä kaikki sotaveteraaneja ja sotainvalideja. Ympäristössä oli monia herätteitä muistuttamassa vain parin vuosikymmenen takaisesta poikkeusajasta.

Lyhyessä kutsuntatilaisuuden puheessani totesin, että mitä enemmän kuluu aikaa sotavuosista, sitä enemmän otamme rauhantilan itsestään selvyytenä – ikuisesti vakiintuneena olotilana. Näinhän ei ole. Meidän on tehtävä jatkuvasti työtä turvataksemme nykyinen rauhantila. Jos jotakin voi tulevaisuudelta toivoa niin sitä, että omien lasten ei tarvitse kokea samanlaisia aikoja kuin heidän isovanhempansa. Oma ikäluokkani ja hieman vanhemmat kun ovat vanhinta ikäluokkaa, joka on saanut elää koko elämänsä rauhan vallitessa.

Puheiden jälkeen joimme Puolustusvoimain edustajan ja kirkkoherran ynnä kahden poliisihenkilön kanssa sumpit. Oli oikein mukava rupattelutuokio. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun tervehdin ylintä upseeria rouva majuriksi.