Kansanedustaja Harry “Hjallis” Harkimo on ilmoittanut tänään eroavansa Kokoomuksesta ja sen eduskuntaryhmästä.
Eron yhteydessä Harkimo on arvostellut puolueen johtamistapaa itsevaltaiseksi. HS:n mukaan hän on kommentoinut: ”Kyllä se on aika autoritaarista johtamista. Siellä päätökset tapahtuu ihan muualla kuin eduskuntaryhmässä”. Se, että Hjallis ei saanut ääntänsä kuuluviin ja mielipiteitänsä läpi, johti siihen, että hän ei ole katsonut tarpeelliseksi osallistua eduskuntaryhmän kokouksiin. En ole minuuttiakaan istunut kansanedustajana ja käynyt eduskunnassakin vierailulla vain puolen kymmentä kertaa, mutta jopa minäkin ymmärrän sen, että jokaisessa puolueessa ja eduskuntaryhmässä – aivan kuin missä tahansa liikeyrityksessä ja järjestössä – on jonkinlainen johtoryhmä. Se lienee jo käytännön johtamisen ja toiminnan kannalta välttämätöntä. Ja takuulla tämä päätöksenteon ydinjoukko myös kuulee ja keskustelee parhaiksi katsomiensa tahojen ja asiantuntijoiden kanssa. Harkimon tapauksessa ei voi välttyä ajatukselta, että loppujen lopuksi harmituksen ja turhaantumisen syy ei olekaan johtamisjärjestelmä vaan se, että hän ei ole noiden armoitettujen ja valittujen joukossa, joiden ääntä korostetusti kuullaan.
Blogissaan Harkimo on kirjoittanut: “Kaikissa hyvin sujuneissa toimissani – purjeveneessä, Jokereissa ja yrityksissäni – on toimittu samalla tavalla: päätetään yhdessä ja luodaan yhdessä tekemisen meininki.” Täytyyhän tuo uskoa, vaikka itselläni on aina ollut Harkimosta käsitys, että hän jos kuka käyttää päätäntävaltaa, jos se hänellä on. Fiksuna miehenä hän varmasti kuuntelee muita ja hyödyntää kaiken saatavilla olevan tietämyksen – jotta osaa päättäjänä tehdä parhaan päätöksen. Harkimo jos kuka on varmasti kippari omassa veneessään – ja kippari ne päätökset tekee – ehdottoman yksiselitteisesti ja ilman pienintäkään epäilystä oikeutuksesta päätöksentekoon.
Kun on kipparoinut menestyksekkäästi niin paatteja kuin liikeyrityksiäkin, on varmasti ollut turhauttavaa huomata olevansa ensimmäisen kauden kansanedustajana takarivissä ja arvostuksessa huomioitavan äänimäärän ohella myös sellaisia tekijöitä kuin kokemus eduskuntatyöstä tai kollegoiden arvostus ja luottamus. Kirpeän mausteen asetelmaan antanee se, että toisessa hallituspuolueessa ministeripestille nostettiin viime vaalien jälkeen täysin vailla poliittista kokemusta oleva Berner, joka on liike-elämän johtotehtävissä ja yrittäjänä menestynyt henkilö – aivan kuten Harkimokin.
Timo Haapala kirjoitti asiasta Ilta-Sanomiin kolumnin otsikolla “Hjallis Harkimon ero oli narsistinen farssinäytelmä.” http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005648305.html
Ja kieltämättä kyllähän tässä kolme sanaa nousee ylitse muiden: minä, minä, minä.
Politiikka on kestävyyslaji, jossa kokemuksen ja oman ryhmän arvostuksen merkitys korostuu. Tämä on syytä ymmärtää niin valtakunnan tasolla kuin paikallispolitiikassakin.
ARTO HÄGG 