Piipahdin Ruotsinmaan länsirannikolla Orustin saaressa 90-vuotiaan tätini syntymäpäivillä. Samalla reissulla tuli katselmoitua mestat, joissa teinipoikana tuli kolme kesää vietettyä.
Tätini miehen kanssa tuli oltua kymmeniä vuosia säännöllisessä kirjeenvaihdossa, 13-14-vuotiaasta siihen saakka, kun insinööriopinnot sain päätökseen ja aloittelin vakituiseen työelämässä. Toki senkin jälkeen olemme muutaman tervehdyksen vaihtaneet, mutta huomattavasti harvemmin – ja lyhyemmin. Aikaan ennen internettiä ja sähköpostia nuo kirjeemme saattoivat olla hyvinkin 10 sivun mittaisia. Asiaa ja etenkin asiattomuuksia oli ilmeisen paljon.
Yllätyksekseni sain tämän viikkoiselta Ruotsin reissulta kotiin tuomisiksi nuo vuosikymmeniä sitten lähettämäni kirjeet ja kortit. Pikaisesti laskettuna niitä oli hieman vajaat 170 kappaletta. Rajun kokoinen paketti.
Lukaisin muutaman hämmästyin kuinka tarkkaan olin menemiseni ja tekemiseni raportoinut lahden taakse. Ehkä välillä pikkuisen kieli poskessa ja ns. ehdolle pannen, mutta vähemmän sensurointia harrastaen. Jo muutaman kirjeen luettuani nousi mieleen tapahtuma jos toinenkin vuosikymmenten takaa ja nyt melkeinpä päivän tarkkuudella ajoitettuna.
Alkupään kirjeet näyttivät olevan angstisen murrosikäisen raapustuksia, jotka saivat nyt ikääntyneen lukijan hämmästyksen ja häpeän väliseen rajatilaan. Loppupään raapustukset ovat auraansa aloittelevat insinöörin aikaansaannoksia. Edessä on mielenkiintoinen luku-urakka.
Mitään “Terveisiä Oulusta” -osaston kirjeenvaihdosta, kun ei totisesti ollut kyse.
ARTO HÄGG 
Varmasti mielenkiintoista! Älä vaan hävitä niitä ennen kuin olet tallettanut ne tietsikalle – äläkä sittenkään :)!
Taitaa olla lähinnä kassakaappikamaa. Täytyy ajan kanssa käydä läpi.