Päätaloviikon lukijatapahtuma 2015

  Kallioniemi

Mennä viikonloppuna tein visiitin Taivalkosken Päätaloviikolle, jonka lukijatapahtumassa ja pääjuhlassa pidin yhden kolmesta lukijapuheista. Tapahtuma oli hieno ja väkeä oli runsaasti liikkeellä.

Torstaina pääsimme myös vierailemaan Kallioniemessä, jossa saimme erinomaisen asiantuntevaa privaattiopastusta Kalle Päätalo -seuralta. Muut puhujat olivat Kalle Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo ja kirjailija Karoliina Timonen.

Vilja Päätalo on aloittanut luku-urakan vaarinsa kirjoittaman Iijoki-sarjan parissa ja kirjoittaa lukukokemuksestaan ja tuntemuksistaan myös blogia Hesarin nettisivuilla. http://www.hs.fi/blogi/paataloltapaatalolle/ Puheensa Vilja oli rakentanut ja kytkenyt perhealbumin valokuviin, joita esitti yleisölle. Näihin kuvamuistoihin hän linkitti omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Hieno ja varmasti totutusta poikkeava esitys, jonka salin täysi yleisö palkitsi isolla kädellä.

Karoliina Timonen käsitteli puheenvuorossaan mm. Päätaloa suomalaisena mieskuvana ja löysi Iijoki-sarjan tapahtumista runsaasti yhtymäkohtia oman sukunsa vaiheisiin Pohjois-Karjalassa. Myös Karoliina bloggaa Iijoki-sarjasta:  http://kirjavakammari.blogspot.fi/

Oletettavasti Viljan ja Karoliinan puheet julkaistaan Päätalosanomien tulevassa numerossa. Näin ainakin aiempina vuosina on tehty. Sitä odotellessa – tässä oma puheeni, joka minulla oli kunnia tilaisuudessa pitää lauantaina 4.7.2015 klo 13.00.

Arvoisa lukijatapahtuman yleisö                                                   

Lukeminen on aina ollut minulle mielipuuhaa, enkä ole kirjoittamistakaan koskaan kaihtanut. Äitini ja muiden aikalaiskertojien mukaan opin lukemaan hieman ennen nelivuotissyntymäpäivääni – siis jo 3-vuotiaana. Luin alusta alkaen paljon ja kaikkea. Nuoresta iästä johtuen luin myös paljon ymmärtämättä lukemaani. Muistan kuinka 8-vuotiaana luin innokkaasti Veikko Huovisen satiirisen romaanin ”Veitikka – A.Hitlerin elämä ja toiminta” kuin puolitieteellisen dokumentaarisen teoksen. Olihan kirja varustettu viiteluettelolla ja ”autenttisella kuvamateriaalilla”. Tuntemattoman sotilaan ahmin ensi kertaa alakouluikäisenä kuin minkä tahansa sotaseikkailukertomuksen. Ehkä pitäisikin sanoa, että osasin lukea jo 3-vuotiaana – ja myöhemmin opin myös lukemaan.

Kouluaikana Oulussa kynähommat – piirtäminen ja kirjoittaminen olivat suurinta hupiani. Erään kerran äidinkielen ainekirjoituksen aiheena oli kertoa omista lempikirjailijoista. Kirjoitin Veikko Huovisesta ja Kalle Päätalosta. Äidinkielen lehtori ymmärsi hyvin kiinnostukseni Huoviseen, mutta Päätalo aiheutti pienoista ihmetystä. Minunlaiseni teini ei ilmeisesti yhtynyt Päätalo-lukijan normaaliprofiiliin ja tuskinpa itse kirjoittajakaan piti tuolloin kohderyhmänään toisella kymmenellä olevia kaupunkilaispoikia. Olin havaitsevinani kysymyksessä jonkinlaista hämmästystä siitä, että nostin Päätalon Vonnegutien ja muiden nuorisosuosikkien – kuin myös tunnustettujen ja Nobel-palkittujen mestarikirjailijoiden ohitse.

Harmi sinänsä, etten tuota kyseistä poikavuosien ainekirjoitusta enää löytänyt, mutta otaksun kirjoittaneeni jo silloin hyvin paljon samoista teemoista kuin mitä tänään julki tuon. Joka tapauksessa siis jo kouluvuosina toin julki kiinnostukseni Päätalon tuotantoon. Ilmeisen hyvin ja perustellusti sen tuolloin myös tein – aineesta rapsahti kiitettävä ja se luettiin luokalle ääneen.

Sittemmin kynähommat jäivät osaltani parhaimmillaankin sivutulolähteeksi – kirjoituksia ja sarjakuvia huumorilehti Pahkasikaan, aiemman työnantajani henkilöstölehteen ja nyttemmin kunnallispolitiikkaan sekaannuttuani lehtikolumneja ja säännöllistä kirjoittamista omaan nettiblogiini. Kaiken kaikkiaan mieluisa ja antoisa harrastus se on ollut läpi elämän – aivan kuten lukeminenkin. Varsinainen leipätyö ja ura löytyivät rakentamisen parista.  

Perimmäinen syy omaan kiinnostukseeni Päätalon tuotantoa ja teoksia kohtaan on varmaan peräisin poikavuosina vietetyistä kesistä Taivalkoskella ja hieman laajemminkin Koillismaalla. Vanhempani rakensivat 70-luvun alussa kesämökin Kostonjärven rantaan ja siellä tuli vietettyä aikaa ensin perheen kanssa – ja vartuttuani yhä enemmän myös omin päin.

Jossakin vaiheessa olisin varmasti Päätalon teoksiin tarttunut ilman tuota yhteyttäkin, mutta syvempi kiinnostus olisi voinut jäädä syntymättä.

80-luvulla työskentelin useana vuotena opiskelujen loma-ajat Metsähallituksen rakennustoimessa kesätyönjohtajana sekä Kainuussa että pitkiä aikoja myös Taivalkoskella. Nuo työtehtävät ja etenkin työympäristö vahvistivat entisestään siteitä Koillismaahan. Eräällä tapaa voin noita aikoja muistella yksinä elämäni parhaista vuosista. Päivät liikuttiin luonnossa linjaamassa ja suunnittelemassa metsäautoteitä, illat elvyttiin kämpillä. No, jokunen kerta taisi tulla Joki-Jussissakin käytyä.

Noina vuosina nämä seudut tulivat entistäkin tutummiksi ja voisi kai kliseisesti sanoa peräti – rakkaimmiksi. Koillismaan ihmisiin, paikkoihin, luontoon ja historiaan on helppoa tykästyä. Ja kun sen tekee, niin samalla tulee helposti koukutettua myös Kalle Päätaloon.

Etelään muuton jälkeenkin – ja vaikka vanhempani olivat jo luopuneet Koston mökistä – näillä seuduilla tuli käytyä aika usein. Monet kerrat tuli poikettua katsomassa, miltä näytti jokin itse linjaama metsätien pätkä Suomussalmen Puraksessa tai Taivalkosken Metsäkylässä ja minkälaiseksi maisemat olivat muuttuneet vuosien saatossa. Eipä siis ollut ihme, että kun omalle kohdalle tuli lomapaikan hankinta, niin se tuli hankittua Syötteen maisemista. Mökki on ollut ahkerassa käytössä ympäri vuoden ja aika monesti lomalukemisena on ollut myös Päätaloa. 

Päätalon tuotannosta Iijoki-sarja ei ole ollut minulle keskeisintä. Vaikka Iijoki-sarjakin on tuttu ja melkein jokainen osa on tullut luettua, niin sarjan teoksiin olen harvemmin tarttunut uudelleen. Aloitin Päätalon lukemisen Koillismaa-sarjalla ja sitä seurasivat kirjailijan erillisromaanit Kairankävijä ja Viimeinen Savotta. Juuri nuo mainitsemani selkeämmin fiktiiviset teokset ovat olleet minulle sopivinta luettavaa. Rakennusalan ihmisenä toki myös ”Ihmisiä telineillä” oli mieleenpainuva lukukokemus.

Joskus olen pohtinut, tiesikö Päätalo Iijoki-sarjaa aloittaessa, minkälainen savotta hänellä oli edessä.  Tohtori Ritva Ylönen mainitsi eräässä luennossaan, että Kalle olisi alun perin suunnitellut Iijoki-sarjasta kuusiosaista. Kuten tiedämme, savotta venyi peräti 26 kirjan ja 17000 sivun mittaiseksi. Voisi kuvitella metsurin sankan kuusikon reunaan – ilman, että miesparka näkee leimikkonsa laajuutta. Tietämättä, että savotta jatkuu liki 30 vuoden ja loppuelämän pituiseksi ja, että hän on liki 80-vuotias ennen kuin pystyy lyömään rukkaset naulaan.  

Urakan mittavuus lienee selvinnyt Kallelle jo melko varhaisessa vaiheessa. Päätalomaisella peräänantamattomuudella, sitkeydellä ja sinnikkyydellä hän kuitenkin vei jälkikäteen mahdottomalta tuntuvan savotan loppuun saakka. Huomattavaa on, että kirjailija pysyi uskollisena tyylilleen ja kerrontatavalleen alusta loppuun. Oikomaan hän ei ryhtynyt missään vaiheessa, vaikka urakalle ei tuntunut loppua näkyvän. Lukijat kiittivät – sadat tuhannet lukijat kiittivät. Liekö kirjailijalla loppujen lopuksi muuta mahdollisuutta ollutkaan kuin jatkaa valitsemallaan tiellä?

Kun ajattelee tuotannon sisältöä, niin kysymys on varsin jokapäiväisistä ja yksinkertaisista teemoista: luonnosta, ihmisistä, ihmissuhteista, peloista, himoista, tunteista, iloista ja erityisen usein myös suruista ja pettymyksistä. Päätalo kirjoitti pienten ihmisten pienistä asioista suuria teoksia. Teoksia, joita oli helppo lukea ja lähestyä. Teoksia, joita oli helppo ottaa omakseen ja joihin oli helppo samaistua. Itselleni lukiessa saavutetut tunnetilat ja samaistuminen ovat tärkeitä seikkoja. Päätalon kohdalla tämä ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia. 

Voin lukea ylistettyä maailman kirjallisuutta, hienoja teoksia antaumuksella ja nautinnolla, mutta varsin usein en muista niistä edes kannen väriä kuukauden päästä. Joidenkin kirjailijoiden teokset seuraavat ajatuksissani – tai ainakin muistissani vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen: Steinbeck, Huovinen – ja Päätalo. Hyvätkin tarinat, nokkelat sanankääntelyt ja riimittelyt unohtuvat, jos tarinaan ei voi eläytyä tai se ei aiheuta jotain mystistä reaktiota, joka saa tietyt lukuhetket, kirjojen henkilöt ja tapahtumat palaamaan mieleen vuosienkin päästä. Kuten sanoin – minulle Päätalo on tällainen kirjailija. Otaksun, että omalta osaltani se ratkaiseva tekijä hänen tuotannossaan on nimenomaan teosten sijoittuminen näihin Koillismaan selkosiin, ihmisiin, elämänmenoon ja luontoon.  

Luin viime talvena pitkän tauon jälkeen uudestaan Koillismaa -sarjan. Oli hämmentävää lukea aamuyön hiljaisina hetkinä 30.11.2014 päivälleen 75 vuotta Talvisodan syttymisen jälkeen samasta tapahtumasta ”Selkosen kansaa” kirjasta. Se oli koskettavaa ja pysäyttävää. Kun samaan aikaan käytiin Itä-Ukrainassa – ei kovinkaan kaukana kotimaastamme – verisiä taisteluja, niin nuo kirjan tapahtumat tuntuivat liiankin todellisilta ja lähellä olevilta. Tuon viimetalvisen lukukokemuksen jälkeen arvostan yhä enemmän Päätalon merkitystä myös ruohonjuuritason dokumentoijana ja historioitsijana, vaikka hänen tuotantonsa luonnollisesti onkin kaunokirjallisuutta. Päätalon kirjoituksista aistittavat omakohtaiset kokemukset ja kirjaukset ovat arvokasta tietoa ja perintöä niistä tunnoista ja tuntemuksista, joita noina vuosina näillä seuduilla koettiin. Historiankirjoista niistä ei voi lukea tai ainakaan yksittäisten ihmisten tuntoihin eläytyä.  

Arvostamani kirjailija Jari Tervo vieraili nykyisen asuinkuntani Nurmijärven kirjastossa muutama vuosi sitten. Pidän Tervon tarinankerronnasta – erityisesti hänen pohjoiseen sijoittuvista uran alkuaikojen teksteistä. Tervo kirjoittaa harkittua ja hiottua tekstiä. Usein hänen kirjoituksia tulee luettua kuin makustellen – hitaasti mutustellen. Ei missään tapauksessa ahmien ja eteenpäin rynnien. Tervo kertoi tuossa lukijatapaamisessa esimerkin siitä, kuinka suomenkieli antaa mahdollisuuden tiivistää tekstiä äärimmilleen. Kuinka tekstistä saa parhaimmillaan tiivistä ja nasevaa. Kuinka kaikki turha voidaan riisua pois. Hän antoi esimerkin tiivistämällä lauseen ”Ulkona satoi sankasti lunta” yhteen ainoaan sanaan: Pyrytti. Kun kerran on kyse lumesta, niin viittauksen ulkoilmaan voi jättää pois. Sankka lumisade on pyry ja kun sen muuttaa verbiksi, niin koko lauseen saa tiivistettyä yhteen sanaan: Pyrytti. 

Kaikki tiedämme, että Kalle Päätaloa ei totisesti voi sanoa tiiviin kertomisen tai typistetyn ilmaisun mestariksi. Mutta mestari Päätalo epäilemättä oli – enkä tarkoita hänen Tampereen teollisuuskoulusta hankkimaansa rakennusmestarin pätevyyttä. Omassa tyylilajissaan Päätalo oli mestarikirjailija, jolla oli uskollinen ja Suomen oloissa harvinaisen lukuisa lukijakaarti ja toisaalta vakiintunut arvostelijoiden joukko – kuten mestarismiehillä niin usein. Kaikkia hänen laveasanainen kerrontatyyli ei todellakaan ole viehättänyt.  Toisaalta – ei kai kukaan voi kuvitella, että Päätalon liki 40 romaania ja 25000 sivua tuolla tervomaisella tehokkuudella neljäsosapituuteen tiivistettynä tuottaisi paremman lopputuloksen. Kertojilla on oma tunnistettava tyylinsä – yhdellä se on tiivis ja tiukka – toisella monisanaisempi ja maalailevampi. Todettakoon, että neljäsosaan tiivistettynäkin Päätalon tuotanto olisi käsittänyt yli 6000 sivua tiukkaa yhden sanan mittaista lausetta. Sekin olisi ollut määrä, johon harva suomalainen kirjailija yltää tai on yltänyt. Kovin nautittavaa sellainen teksti ei takuulla olisi ollut.

Kuten sanoin – asun tätä nykyä Nurmijärvellä, joka tunnetaan kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven syntymäpitäjänä. Aleksis Kiven muistoa ja elämäntyötä kunnioitetaan ja vaalitaan kunnassamme monella tavoin. Nykyisenä nurmijärveläisenä olen erityisen ylpeä siitä, että vaikka Kivi ja Taaborinvuoren museoalue antavat mahdollisuuden monipuoliseen kulttuurin ja taiteen tarjoamiseen, niin edelleen keskipisteenä on kansalliskirjailijamme tuotanto, josta kyetään vuosi toisensa jälkeen ammentamaan uudenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä uusille sukupolville.  

Olen iloinen, että Taivalkoskella kunnioitetaan ja vaalitaan Päätalon elämäntyötä tämän saman periaatteen mukaisesti. Moninaisesti, monipuolisesti ja pitäen kuitenkin kirjailijan tuotanto keskeisessä osassa. Tänäkin vuonna Päätaloviikko tarjoaa erinomaisen monipuolisen ja korkeatasoisen ohjelman, josta tapahtuman järjestäjät, Taivalkosken kunta asukkaineen ja koko Koillismaa voi olla ylpeä. Kiitän mahdollisuudesta osallistua tähän ainutlaatuiseen tapahtumaan ja toivotan Päätaloviikolle menestystä myös tulevina vuosina.