Pahkasikaisia muisteloja

Pertti Jarla Nurmijärvellä. Sormi meni suuhun. Kuva: PJ #8

Eilen 13.1. Nurmijärven pääkirjastossa vieraili Pertti Jarla, joka kertoi tiestään valtakunnan ykkösketjun sarjakuvapiirtäjäksi ja luonnollisesti Fingerpori-sarjakuvastaan. Fingerporihan löi läpi vuonna 2007, kun se valittiin Helsingin Sanomiin päivittäiseksi strippisarjaksi. Jarla kertoi sarjan esiasteen “Karl-Barks-Stadtin” sijoittuneen edellisvuonna kolmanneksi Kemin sarjakuvapäivien kilpailussa ja päässeen kuukauden kotimaiseksi sarjaksi Ilta-Sanomiin. Tämä oli sitten poikinut kutsun Hesarin vakiosarjaksi. Sitä kai voi sanoa tarjoukseksi, josta ei voi kieltäytyä. Sen jälkeen menestys on ollut kerrassaan hulppeaa – eikä syyttä. Juban Viivi ja Wagner lienee ainoa kotimainen, joka on samassa sarjassa tällä hetkellä.

Fingerporin menestys on mahdollistanut Jarlalle myös pitkän sarjakuvan tekemisen. Pari vuotta sitten ilmestyi albumi “Kapteeni Tserep” ja ymmärtääkseni sen jälkeen oli työn alla vanhoihin autoihin liittyvä teos.

Kuten monelle muullekin piirtäjälle, legendaarinen Pahkasika-lehti oli myös Jarlalle tärkeä aviisi. Kun hyllyssäni sattuu olemaan muutamaa numeroa vaille kaikki Pahkikset, niin mielenkiinnosta kaivelin 90-luvun alun numerot esiin katsoakseni minkälainen oli Jarlan ensimmäinen Pahkis-sarjis. Wikipedia antoi tuolle tapahtumalle kaksi eri vuotta – 1991 ja 1993. Itse löysin ensimmäisen hänen piirtämänsä jutun vuoden 1992 toisesta numerosta (Pahkis n:o 50).  Yhden sivun mittaisen sarjiksen nimi on “Muusikkojen ilmaisu häiriytyy”. Jostakin syystä sarjakuvaa ei ole signeerattu, mutta piirustusjälki on selvästi tulevan Fingerpori-mestarin käsialaa. Omalta kannaltani on mielenkiintoinen yksityiskohta, että viereisellä palstalla on allekirjoittaneen piirtämä tummahipiäinen Joulupukki-palvelun kausiapulainen John Umbwata. Muistaakseni maisteri Paretskoi korkean omakätisesti kirjoitti kipeän tekstin tuohon pikkujuttuun.

Tutkivaa blogismia. Tämäkö oli Jarlan ensimmäinen Pahkis-julkaisu? Viereisellä palstalla vähemmän tunnetun nurmijärveläisharrastelijan tekele ja alemmassa lehdessä salaperäisen nimimerkki Ecu Eucalyptyksen kyhäelmä.

Pahkasian alussa oli yleensä puolikymmentä sivua  ns. säläosastoa – milloin milläkin sekavalla otsikolla. Nuokin kaksi taideteosta löytyi kyseisiltä sivuilta, joihin päätoimittaja ahtoi tavaraa enemmän kuin laki salli. Tuokin Jarlan esikoissarjis on pienennetty noin neljännessivun kokoiseksi. Selaillessa huomasin yhden vanhan oman yhden sivun sarjiksen seuraavalta vuodelta, joka oli ahdettu samalla tavalla kääpiökokoon. Hyvä kun tekstistä selvää sai. Nyt suurennuslasilla tutkiessani totesin, että olin tuon tekeleeni “Luonnollisten asioiden klubi” signeerannut jostain syystä nimimerkillä Ecu Eucalyptys. Tunnustan – minä se olin ja vuosi oli 1993.

Oma Pahkasika-taipaleeni alkoi jo vuonna 1982 numerosta 12. Kyseessä oli iki-ihana Lea Liito -numero. Paretskoi kirjoitti 10-vuotiskataloogissa, että tuo on hänelle rakkain lehden numeroista. Siihen päättyi harrastajamaisuus ja sivutyö muiden lehtihommien ohella. Numerosta 13 alkaen hän ryhtyi tekemään Pahkasikaa tosissaan, oikeana työnä. Itse olin tuolloin 19-vuotias ylioppilas ja asevelvollinen. Muistaakseni ensimmäisen Pahkis-juttuni väsäsin Kainuun Prikaatissa yön hämärinä tunteina sivutyönä apupässin vastuullista tehtävää suorittaessani.

Viimeisin Pahkasika julkaisuni oli vuonna 2012 ilmestyneessä jälkilämmittelynumerossa, jossa ilmestyi Pitkänokka-strippejä. Siinä välissä 30 vuoden aikana julkaistiin lehdessä sekalaista “tuotantoani” joitakin kymmeniä kertoja. Välissä oli useampien vuosien taukoja. 2000-luvun taitteessa asuin joitain vuosia ulkomailla, joten viimeisissä albumeissa en ollut mukana. Sikäli harmi, että tuolloin olin tehnyt putkeen useita Peräsmies-käsikirjoituksia Timo Kokkilalle ja Pitkänokka-strippejäkin oli mennyt läpi hyvin. Maastamuutto katkaisi hyvän vireen.

Mukava muistella ja katsella vanhoja tekeleitä. Pahkis oli siitä erikoinen aviisi, että se maksoi jo 80-luvulla avustajilleen kohtuullisia palkkioita. Levikki oli parhaimmillaan huimat 35000 kappaletta ja albumeita ilmestyi neljä vuodessa. 90-luvun alun lamavuosina liksat muistaakseni heikkenivät ja julkaisutahtikin hiipui, kunnes julkaisu laitettiin telakalle vuosituhannen vaihteessa. Senkin jälkeen on ilmestynyt useita kokoomateoksia ja se vuoden 2012 jälkilämmittelynumero, jossa “Pahkasian vanhan liiton miehet” vielä kerran rykäisivät.

Oli ilo ja etuoikeus olla mukana – edes vaatimattomalla panoksella – tekemässä Pahkasikaa.  Luulen, että julkaisu jää historian kirjoihin pitkäksi pitkäksi aikaa – joko esimerkkinä alakulttuurista tai kulttuurista. Aika näyttää.

Edessä Pahkiksen 12. numero vuodelta 1982. Kannessa Lea Liito. Tästä alkoi Arton Pahkis-taival, joka päättyi vuonna 2012 takempana olevaan “Jälkeenjäänet paperit” -albumiin. Kasassa muutamaa alkupään numeroa lukuun ottamatta kaikki 78 Pahkasian numeroa.