Filatelian ihmeellinen maailma, osa 2.

Postimerkkiaihe nosti takaraivosta yhden ihan oikeankin filateliaan liittyvän muiston.

Syksyllä 1997 ilmestyi postimerkkivihko “Kirja 1900-luvulla”. Postimerkit julkaistiin Suomen Kirjailijaliiton 100-vuotisjuhlan kunniaksi ja siihen pääsi kirjankansineen Kivi, Waltari, Linna, Utrio, Salama, Meri, Elina Karjalainen Uppo-Nalleineen ja Päätalo.

Tavan mukaan ostin muutaman vihkosen Pasilasta työpaikan viereisestä postista.

Joulun alla kirjoittelin muutamaa joulukorttia ja pyysin 5-vuotiasta Millaa näyttämään vihkosta, mikä merkki laitetaan mummon joulukorttiin. Tyttö taisi näyttää Uppo-Nallea, joka olikin sopivasti arkin laidassa.

Kädessäni oli kaksi vihkoa. Korjasin hiukan asentoa. Avasin vihkon uudestaan ja repäisin laitimmaiset kaksi merkkiä irti vihkosta. Sydän oli pysähtyä. Kädessäni oli kaksi postimerkkiä, joiden välissä ei ollut lainkaan vaakahammastusta. Kuusi muuta merkkiä olivat toisessa kädessä vihkoon kiinnitettynä ja vaakahammastus puuttui niistäkin.

Vihkot olivat vaihtaneet paikka kädessä ja tämän kyseisen vihkon olin avannut ensi kertaa ja lainkaan sitä tarkistamatta. Tällaista oli tuskin koskaan aiemmin tapahtunut sen jälkeen, kun olin postimerkkeilyä edes jossakin määrin alkanut harrastamaan pojan koltiaisena. Jokaisen harrastajan tapaan olin tutkinut ainakin päällisin puolin joka ainoan postimerkin ja vihkon, jonka olin saanut käteeni. Olin tutkinut ne juuri tällaisen tapauksen vuoksi – huomatakseni jonkinlaisen virhepainaman tai hammastusvirheen. Oli käsittämätöntä, että se kauan odotettu löytö tapahtui näin dramaattisesti.

Seuraavana päivänä menin kyseiseen postiin ja kävin läpi jokaisen kyseisen postimerkkivihkon. Saman operaation tein ainakin kymmenessä muussa postitoimistossa. Soitin postiin filatelia-asioista vastaavalle henkilölle. Tutkin kaikki merkin julkaisun jälkeiset alan lehdet. Mistään ei löytynyt puolta sanaa eikä minkäänlaista havaintoa vastaavasta hammastusvirheestä.

Pari vuotta myöhemmin 1999 huomasin, että eräässä postimerkkihuutokaupassa oli myyty samanlainen – tosin ehjä – hammastamaton vihko hintaan 1650 mk. Postissa vihko oli maksanut 22,40 mk. Harmitus vain kasvoi entisestään, vaikka jotakin arvoa ajattelin osin irti revitylläkin vihkolla olevan.

Vuonna 2008 sitten kyllästyin hautomaan aarrettani kokoelmassani ja täräytin sen postimerkkihuutokauppaan. Ostaja maksoi siitä 400 euroa eli liki 2400 mummon markkaa. Huutokauppaprovikankin jälkeen siitä jäi kohtuullinen kate ja harmituskin oli jo haihtunut.

Toivottavasti rampa harvinaisuuteni löysi hyvän kodin.

Niin ja mummokin sai sen joulukortin Uppo-Nalle-merkillä, kun oli se toinen normaali vihko silloin käytettävissä.