Peruspomo

003

Lukaisin Timo Soinin Peruspomo -kirjan. En ollut kirjaa aiemmin avannut, enkä edes arvosteluja lukenut.

Lukijalle ei jää epäselväksi mihin Perussuomalaisten menestys perustuu ja kuka puolueessa tahtipuikkoa heiluttaa. Tuskinpa se kenellekään yllätys on, mutta yllättävän yksinapaisena peruspomo näkee puolueensa.

Muutamia perussuomalaisia kansanedustajia Soini nostaa framille – nurmijärveläinen Jussi Niinistö mukaan lukien. Heidänkin osalta peruspomo joutuu toteamaan, että hänen saappaiden täyttäjää ei tällä hetkellä löydy. Vaikka kyse on Soinin mukaan kansanliikkeestä, niin ainakin kirjan perusteella se elää, hengittää ja pysyy kasassa ainoastaan puoluejohtajan persoonan ja erinomaisuuden ansiosta. Siinä Soini on varmaan aivan oikeassa.

Naiskansanedustajia Soini kehuu erikseen ja erityisesti. Hieman hymyilyttää, että heidänkin parhaimpiin ominaisuuksiin Soini katsoo kuuluvan lojaalisuus peruspomoa kohtaan ja kampitusmentaliteetin puute. Halla-ahon ja Immosen Soini luokittelee yhden asian miehiksi ja tekee irtiottoja Perussuomalaisten “maahanmuutto-falangiin” johon lukee kuuluvaksi ainakin myös Saarakkalan ja Eerolan.

Useassa kohtaa Soini tuo esille väsymyksensä ja turhautumisensa hakkaraisiin ja Perussuomalaisten vähemmän fiksuihin jäseniin ja luottamushenkilöihin. Helsingin piirijärjestön väkeä hän kuvailee “pököpäiksi”. Kirjasta voi tuntea tuskan, jota peruspomo tuntee puolueväkensä hölmöilyistä – oli sitten kysymys Halla-ahon kirjoitteluista, Hakkaraisen moniongelmaisesta käyttäytymisestä, Immosen TV-esiintymisestä, Hirvisaaren valokuvaussessioista tai paikallisyhdistysten jäsentenvälisistä. Toisessa yhteydessä Soini toteaa Italian vaaleihin ja Beppe Grillon puolueeseen viitaten, että “kun ihmisillä on mitta täynnä, he äänestävät vaikka sirkuspellejä”. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, etteikö peruspomo olisi miettinyt tuon lauseen yhtäläisyyksiä osin myös omaan väkeensä ja tiettyihin Perussuomalaisten listoilta valittuihin luottamushenkilöihin.

Kirjasta välittyy Soinin halu ja kaipuu kansainvälisiin kuvioihin ja keskusteluihin. Hän tuntuu viihtyvän ja sopeutuvan eurooppalaisen älymystön, sivistyneistön ja poliittisen eliitin joukkoon. Kirjan perusteella hän tuntee kuuluvansa tuohon kastiin ja on varmaan aivan oikeassa – hän itse varmaan parhaiten keskustelukumppaninsa ja pöytäseurueensa tuntee. Useassa kohtaa Soini mainitsee tehneensä Perussuomalaisista tunnetuimman suomalaisen puolueen maailmalla. Erityisen usein ulkomaalaisena kontaktina ja mieltä kohottavana keskustelukumppanina esiintyy katolilainen vaikuttaja.

Erityisen paljon ja useissa asiayhteyksissä Soini tuo esille juuri katolilaisuutensa. Ilmeisesti katolilaisuus todellakin on hänelle elämää suurempi tai vähintään elämän kokoinen asia. Sikäli outoa, että katolilaisuus istuu suomalaiseen kulttuuriin ja ympäristöön yhtä hyvin kuin bongorumpu pelimannipäiville. Varmaan katolilaisuus helpottaa keskustelua eurooppalaisten uskonveljien kanssa ja auttaa luomaan kontakteja ulkomailla, mutta sama efekti on varmasti myös rotaryveljeydellä tai nuorkauppakamarilaisuudella. Uskonto varmasti yhdistää, mutta valitettavan usein myös erottaa. Oudointa asiassa on, että juuri Etelä-Euroopan katolilaisissa maissa talousasiat ovat retuperällä ja korruptio sekä järjestäytynyt rikollisuus on eurooppalaista huipputasoa. Mitä erinomaisuutta tai oppimista sellaisesta järjestelmästä, ajatuksen juoksussa tai elämäntyylistä on meille?

Teksti on helppolukuista ja sivistyssanoja viljellään juuri sen verran, että kirjan ymmärtämiseen ei tarvita akateemista loppututkintoa. Ulosanti on selkeää, mutkatonta ja rehellisen tuntuista. Asiat tulevat selviksi kertalukemalla. Peruspomo kertoo kursailematta ja suoraan mitä mieltä on asioista ja ihmisistä. Moniin yksittäisiin kannanottoihin ja mielipiteisiin on helppo yhtyä.

Soini kehuu estotta itseään ja tuo esille kursailematta parhaita puoliaan ja hyviä ominaisuuksiaan. Ehkä siinä näkyy se pieni ero perusvaatimattoman luterilaisen ja näyttävimpiin menoihin tottuneen katolilaisen välillä. Ei voi kuitenkaan väittää, etteikö Soini olisi oikeassa omakuvansa hahmottamisessa. Hänellä on erinomaiset näytöt puolueen nostamisessa mutasarjasta suurten joukkoon. Itsearvioinnin erinomaisille tuloksille on katetta ja näyttöjä riittää. Siellä täällä tekstin lomassa peruspomo muistuttaa, että hänessäkin löytyy vikoja eikä tässä olla kirjoittamassa tarinaa täydellisestä ihmisestä tai puoluejohtajasta. Nuo puutteet jäävät sopivan epämääräisiksi ja yksilöimättömiksi.

Kirja vaikuttaa hieman puoluejohtajan hätähuudolta. Jos puolueesta ei löydy kohtuullisen nopeasti edes Soinin vasemman saappaan täyttäjää, niin edessä voi olla hajaannuksen ja sekasorron aika. Liki 20 vuoden puoluejohtajapesti ja suvereeni johtamistapa ovat kääntymässä vääjäämättömästi loppusuoralle. On löydyttävä uusi ihmemies tai -nainen, joka pystyy perusporukan pitämään kurissa ja herran nuhteessa – tai perusporukan on muututtava yhtenäisempään moodiin.

Vai oliko tämä peruspomon testamentti: näin se tehtiin, näin minä sen tein.

Kannen kuvasta välittyy pomomiehen habitus. Tätä miestä katsotaan alhaalta päin ja hän suuntaa katseensa johonkin kaukaisuuteen – ohi ja yli sinun. Ehkä tuleviin mielenkiintoisiin kansainvälisiin tehtäviin – kauas turakaisista, hakkaraisista ja Helsingin piirijärjestön pököpäistä.

Tämä ihan kertalukemalla. Uudestaan opusta tulee tuskin avattua. Palautan ensi viikolla Nurmijärven kirjastoon.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.