Tuiran Tiikeri ilmeisesti vuodelta 1973.
Oulun Kärpät voitti tänään jääkiekon Suomen mestaruuden niukimmalla mahdollisella marginaalilla. Tapparan ansiokas viivytystaistelu päättyi tappioon viimeisen finaaliottelun jatkoerässä. Lopullinen ratkaisu oli jokseenkin odotettu – Aaltonen onnistuu ja Metsola ei yllä parhaimpaansa.
Ex-oululaisena ja ex-kärppänä Kärppien mestaruus tietysti tuntuu erinomaisen hienolta.
Oma kärppäurani alkoi kaudella 1970-71 Kärppien kaupunginosajoukkue Tuiran Tiikereissä, joka oli E-ikäryhmän joukkue. Ikäni puolesta olisin ilmeisesti kuulunut F-ikäluokkaan, mutta sellaisia ei ainakaan Oulussa ollut 70-luvulla. Olisinkohan päässyt edes kerran kentälle tuona kautena – tuskin edes sitä, mutta joukon jatkona muita pari vuotta nuorempana horjuin mukana. Kolme vuotta vanhempi veljeni pääsi jopa pelaamaan. Hänen suurimmaksi saavutukseksi jäi hyökkäyspään kampitusjäähy. Huomionarvoisen tapahtumasta tekee se, että kampattu oli tuleva supertähti Reijo Ruotsalainen. Velipojalla ei ilmeisesti luistin kulkenut ihan samaa tahtia kuin Rexalla. Rexahan taisi debytoida Kärppien ykkösjoukkueessa jo neljä vuotta myöhemmin ja todeta peruskoulun opettajalleen tienaavansa 16-vuotiaana yhtä paljon kuin opettajansa. Lehtori kun oli erehtynyt kysymään, että luuleeko Ruotsalainen pärjäävänsä pelkällä lätkän pelailulla tässä elämässä.
Minulle ei käynyt ihan yhtä hyvin kuin Rexalle – ainakaan jääkiekon suhteen. Olin toki tosi innokas lajin harrastaja ja keräsin sen aikaisia pelaajakortteja ja luin sen aikaisia lätkälehtiä. Kesäajat pelattiin jalkapalloa – laji kiinnosti. Lätkäharjoitukset alkoivat vasta myöhään syksyllä, kun luonnonjäät alkoivat olla valmiit. Noihin aikoihin ei Suomessa juurikaan tiedetty NHL:n huippupelaajista ja joukkueista. Jonkinlainen ymmärrys oli, että Bobby Orr tai Phil Esposito ovat aika kovia tekijöitä. Ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia nähdä NHL-pelejä nauhoituksina – saati sitten livenä. Sama tilanne oli vielä 80-luvulla. Saimme lukea Kurrin ja Ruotsalaisen NHL-saavutuksista Hesarista parin päivän viiveellä. Yleensä informaatio oli tätä tasoa: Kurri Edm 2+1, Ruotsalainen NYR 0+2.
Kun sitten tulin parin vuoden päästä virallisestikin E-junnuikään, niin luistelu- ja pelitaitoni olivat luonnollisesti keskimäärin ikäisiäni paremmat. Etenkin taaksepäin luistelu oli erityisen hyvällä tasolla – taisin luistella taaksepäin nopeammin kuin jotkut eteenpäin. Valmentaja määräsi minut siis puolustajaksi oikeaan laitaan. Vasemmaksi pakiksi tuli toinen alppilalainen (siis Oulun Alppilasta) Hannu Oivo. Hannu oli minua huomattavasti isokokoisempi ja rotevampi kaveri, jos tuon ikäisistä lapsukaisista voi näitä termejä käyttää. Hantte oli rehvakka ja avoin heppu ja hänet valittiin myös joukkueen kapteeniksi. Meistä tuli Hannun kanssa kerrassaan ykköspakkipari Tuiran Tiikereihin. Oulun Kärppien erinomaisen tehokkaassa ja systemaattisessa kaupunginosasarjassa olimme aina mitaleilla, mutta kultaa emme koskaan saavuttaneet.
Joukkuemitalien lisäksi jääkiekkourani tähtihetket ovat valinta Tuiran Tiikereiden parhaaksi puolustajaksi kaudella 1972-73 ja valinta Kärppien E-ikäluokan B-All Stars-joukkueeseen. Valitettavasti en saanut koskaan tietoa valinnastani joukkueeseen, joten matsi virallisessa Kärppä-paidassa jäi kokematta. Olisikohan vastustaja ollut Karihaaran Tenho – en muista. Jääkiekkourani päättyi erimielisyyksiin valmennusjohdon kanssa C- tai D-junioreissa. Tuo taisi olla niitä ensimmäisiä vuosia, kun pelaajien isät saapuivat hämmentämään ja vaikuttamaan kaukalon laidoille ja intohimoisiksi wannabe-valmentajiksi. Omat vanhempani kuskasivat minua kiitettävästi peleihin ja älysivät olla kiihkoilematta kaukalon laidalla tai politikoimassa valmentajan kanssa seuraavan matsin ketjukoostumuksista. Kiitos siitä Tuulikille ja Kaukolle.
Lopullinen ymmärrys siitä, että minulla ei ollut todellista potentaalia jääurheilun saralla oli kohtaaminen parin henkilön kanssa. Jostain syystä Lillebergin Pekka siirtyi toisesta Kärppien kaupunginosajoukkueesta meidän joukkueeseen kesken kauden. Pekka pelasi meillä ehkä 1-2 matsia ja napattiin välittömästi Kärppien All Stars -joukkueeseen, johon kerättiin huiput kaupunginosajoukkueista. Muistan katselleeni puolustajan näkövinkkelistä takaapäin pari kertaa, kun Lille kuljetti kiekon vastustajan maaliin suvereenisesti. Totesin, että heppu kuuluu ihan eri sarjaan kuin me muut kuolevaiset. Pekan ura Tuiran Tiikereissä jäi siis piipahdukseksi, mutta meistä tuli luokkatoverit myöhemmin Tuiran Yhteskoulussa. Lille taisi olla kiekkokaupungissa jo siihen aikaan korvamerkitty heppu – hän pelasi sittemmin useampia vuosia Kärppien liigajoukkueessa ja voitti muistaakseni ainakin SM-pronssia. Sen jälkeen hän vaikutti alasarjoissa ainakin Kouvolassa ja Ylivieskassa.
Toinen kiekkovirtuoosi, joka sattui samalle luokalle oli Kaijansaaren Simo. Jostain syystä vuotta meitä muita nuorempi Simppa oli samalla luokalla – ja pärjäsi erinomaisesti. Matikassa Simo oli muistaakseni oikeinkin lahjakas. Äidinkielen kokeessa hänen vastauksensa kysymykseen “Kirjoita lause, jossa on agentti.”, on jäänyt ikuisesti mieleeni. Simo vastasi: “James Bond on kova jätkä.” Erinomaisen fiksu lehtorimme Matti Vasala ei jotain syystä antanut vastauksesta pointseja. Tuosta tapauksesta kerran yhden Pitkänokka-stripinkin rustasin.
Edellä mainittuja lahjakkuuksia läheltä seuraten totesin, että jääkiekkoilu ei ole minun ykkösprioriteetti. Möin jääkiekkokamppeeni ja suuntasin huomioni muihin asioihin – kiinnostuin kaksipyöräisistä moottoriajoneuvoista, tytöistä ja sarjakuvista. Jouduin tosin toteamaan, että jääkiekkoilijan pakaroilla asiat tyttöjen kanssa olisivat edistyneet huomattavasti paremmin.
Heitin siis pyyhkeen kehään, mikä oli kaikin puolin järkevä ratkaisu. Keskityin sittemmin insinööriopiskeluihin ja pitkänokkien piirtelyihin, kunnallispolitikointiin ja vedin muutaman kiekkoareenan rakennusprojektin Pietarissa ja Vilnassa.
Kun on alle 10-vuotiaana liittynyt seuraan ja Kärppien kanssa penskavuodet puuhastellut, niin edelleen itsensä kärppäläiseksi tuntee. Tunnetta ei vähennä muistikuvat Oulun Keskuskentältä 70-luvulta. Isän kanssa mentiin kuplavolkkarilla katsomaan melkein jokainen kärppä-matsi. Minä pääsin sisään junnukortilla Paleltiin. Isä osti höyrymakkaroita. Alla oli luonnonjää ja kattona taivas. Torkkelin Veikko vilautteli minkälaista voisi olla lätkätähteys Oulussa. Vastustajina oli muistaakseni Kokkolan Hermes, Raahen Vesa, JYP.
Kauko-isä ei varmaan noita huippuhetkiä enää muista – minä muistan.
Kärpät voitti tänään Suomen mestaruden.
Katson, että minulla on syytä ja aihetta iloita.