Emme olleet Hessun kanssa juurikaan tekemisissä vuoden 1987 jälkeen, kun suuntasin Oulusta tekun jälkeen etelään. Sitä suurempi oli jälleen näkemisen riemu, kun muutama vuosi sitten Hessun kanssa tavattiin velipojan ja Aman 100 -vuotispäivillä. Vanhoilla kavereilla tuli ihan tippa linssiin, kun vuosikymmenten jälkeen kohdattiin ja muinaisia kujeita muisteltiin.
Asuimme penskavuosina naapureina Alppilassa Varsitiellä. Hessu oli tosin seitsemisen vuotta vanhempi, joten kaveripiirit olivat luonnollisesti hieman erit. Ikäerosta huolimatta uskaltauduin jo kansakouluikäisenä porinoihin näiden vanhempien ”kängiläisten” kanssa, jotka jostain syystä itseään rostovilaisiksi kutsuivat. Nykyisen Kaarnatien SEO-aseman paikalla oli hiekkakenttä, jota kutsuivat Rostovin kentäksi ja yksi lukuisista isompien poikien korsuista sijaitsi tuon kentän reunalla. Niitä Heikki ja muut rostovilaiset rakentelivat varmaan vuosittain pitkin Simpsin metsikköä.
60-luvun lopulla pyörin noiden kahta ikäluokkaa isompien heppujen jaloissa. Jostakin syystä eivät passittaneet matkoihinsa, vaan antoivat pikkupojan kuulostella isompien jorinoita. Minulla oli pieni polkupyörä, jossa oli omituinen mutkikas ohjaustanko. Ensimmäinen muistikuvani Hessusta onkin, kun hän naureskeli pyöräni ”tissitankoa” ja lauleskeli Batman-teemaa omin sanoin: ”Ti-ti-ti-ti-ti-ti Tissman”. Vuosikaudet kannoin siinä porukassa Heikin antamaa nimeä “Tissimies”. Minulle oli pääasia, että seudun kovimmat kaverit ottivat minut ikään kuin maskotikseen – se tuntui tosi kovalta jutulta.
Seuraava mieleen jäänyt penskavuosien erityinen muistikatkelma Heikistä on Alppilan luistinpaanalta. Taisi olla vielä noita alakouluaikoja. Jostakin syystä olin ajautunut sanaharkkaan minua muutamaa vuotta vanhemman pojan kanssa – ilmeisesti jonkun lätkäpelin yhteydessä. Räksytimme toisillemme, kun Hessu sattui paikalle. Aikansa menoa katseltuaan Heikki pyysi minut sivummalle ja sanoi, että haasta kaveri tappeluun – hän tulee sitten apuun ja vetäisee sitä kuonoon, jos jäät alakynteen. Ajattelin, että siinäpä reilu tarjous ja kävin kiinni puoli metriä pidemmän kaverin rinnuksiin. Tappelukaveri mätki minua suvereenisti turpiin. Hessu totesi minulle jälkeenpäin, että ei hän kehdannutkaan tulla väliin, kun se olisi ollut niin epäreilua. Muutama vuosi sitten tuosta elävästä lapsuusmuistosta Heikille kerroin. Jostain syystä hänellä ei asiasta ollut ihan yhtä hyvää muistikuvaa kuin minulla. Nauroimme muinaismuistolle ja otimme keskioluet.
80-luvun alussa olimme Hessun kanssa enemmänkin tekemisissä. Squashia pelasimme yhteen aikaan säännöllisesti ja yhtä säännöllisesti otin siinäkin lajissa takkiini. Boheemi taiteilijatyyppi oli hämmästyttävän kova ja innokas urheilumies. Tuokiokuva Heinäpään kössihallilta noilta vuosilta. Matsin jälkeen istuimme pukuhuoneessa ja totuttuun tapaan Heikki taas jotain tarinaa väänsi ja hekotteli. Tällä kertaa juttu kertoi jonkinlaisesta kenkien maahantuontiin liittyvästä keplottelusta, jossa vasemman jalan parittomia kenkiä tuotiin pienemmällä tullilla Tornion kautta ikään kuin jämäerinä maahan ja oikean jalan kengät tuli etelästä toista reittiä. Heikki hökätteli isoon ääneen, että kuka nyt pelkkiä vasemman jalan kenkiä tarvitsee. Minä yritin irvistellä ja huitoa, että lopettaisi höpötyksen pikimmiten. Ulkona sitten kysäisin Heikiltä, että ”Etkö tosiaan huomannut sitä heppua pukuhuoneen toisessa päässä? Sitä yksikätistä kaveria.” Ei ollut huomannut.
Ei ole varmaan mikään ihmetys tai yllätys, että Hessun kanssa tuli harrastettua myös vähemmän urheilullisia toimenpiteitä. Ei tainnut olla yksi tai kaksi kertaa kun Kekkolassa istuskeltiin. Monenlaisia kinkereitä tuli pidettyä – kuppia tehtiin ja kitara soi. Musiikkimiehenä Heikki esitteli mielellään uusimpia musiikillisia löytöjään. Milloin levylautasella oli uuni tuore uskomattoman hyvä ”Moottoritie on kuuma” tai jonkun uuden porilaisen yhtyeen ”Likaiset legendat”. Väliin tuli Roxy Musicia ja totta kai CCR:ää ja Gordon Lightfootia. Heikiltä eivät laulut loppuneet ja musiikin ilosanomaa hän mielellään asiaan perehtymättömillekin välitti. Jotakin tartuntaa meille lahjattomillekin ystäville jäi – Lightfootia taitaa olla pari CD:tä auton boxissa tälläkin hetkellä.
Juuri pari viikkoa siiten naapurin pojan kanssa fundeerattiin, että pitäisi laittaa hieman paperille noita Oulun Alppilan puuhasteluja 60-70-luvuilta. Missä mikäkin korsu ja puuhun tehty maja sijaitsi ja keitä niissä porukoissa siihen aikaan pyöri. Totesin, että Mäki-Heikki niistä vielä parhaiten osaisi kertoa.
Nyt se on jo myöhäistä.
Tällä viikolla tuli tieto, että Heikistä on aika jättänyt. Henry O’ Hillin kitara vaikeni.
Kiitän kaveruudesta.
ARTO HÄGG 